I can't stop myself smiling

Tänään miulla oli hyvä päivä. Niin hyvä, että kuuden aikaan bussissa nälkäisenä, väsyneenä ja vaikka jalkoihin koski, en pystynyt olemaan hymyilemättä.

Ei miulla oikeestaan muuta sanomista ollutkaan.

Pus,
Inke

Muisteluja, muisteluja...

Tässä vähän aika sitten sorruin pahasti ja tein askin. En uskonut koskaan tekeväni sitä tai, että miten seuraan uskollisesti nuorison ihmeellisten hömpötyksien perässä, mutta ihmeiden aika ei nähtävästi ole ohi. Tässä vaiheessa voisin kuvitella isäni huokaisevan syvään pyörittäen päätä samalla, kuin todetakseen miten älytöntä nuorison meno välillä on..

Askissa minulta sitten tultiin kysymään, että jos saisin päättää kenet haluaisin tänne minun luokseni, kuka se olisi. Kummempia miettimättä vastasin, että kaikki, ja heti paikalla! Kaikilla siis tarkoitan parhaimpia ystäviäni. Ja tottahan se olikin, mutta tänään vasta tajusin, miksi haluan kaikki enkä vain yhtä. Tarvitsin siihen vain hyvin väsyneen olon ja tajuttoman turhaantumisen ranskan kieleen.

Ennen tätä kyseistä kysymystä kysyttiin sitten tosiaan parhaimpia ystäviäni ja nimesin Hennan, Viivin, Essin, Aatun, Tarun, Leevin, Petjan, Even ja Iidan. Häpeissäni kuitenkin unohdin ihanaakin ihanemman Eevin, johon tutustuin vasta kunnolla viime kesänä. Ja syy siihen miksi haluan kaikki tänne on tässä: he yhdessä tekevät minut eheäksi.

Vain vähän aikaa sitten olen heitellyt tunteitani onnellisuus mittarilla sadasta nollaan helposti kolme kertaa yhdessä päivässä. Ja pakko myöntää, että olen hieman hukassa.

Essin kanssa tässä vaiheessa juttelisin, mikä on vikana ja kertoisin hänelle monta monituista vikaa kera surkeiden tekosyiden ja yksi kerrallaan, hän tyrmäisi nämä kaikki ja kertoisi mitä pitäisi tehdä. Hän on minulle hieman kuin toinen isosisko. Kun neuvot olisi jaettu, tulisi Henna minun kanssa vitsailemaan tyhmimmistä asioista ikinä, jotka minä todennäköisesti viesin hieman liian pitkälle. Kun tarpeeksi ollaan naurettu vedet silmissä, tulisi Viivi huutelemaan missä minun pv:t (älkää kysykö :D). Parin härskin läpän jälkeen, Petja tulisi vielä kiusaamaan lisää (todennäköisesti jotain pätkä vitsejä) ja mie nyrpistelisin hänelle nenää takaisin kuin mitkäkiin sisarukset. Tarun kanssa saisin hieman taukoa kaikesta; pelattaisiin kahdestaan korttia ja lueteltaisiin toisillemme kaiken mitä mielessä on, niin huonot kuin hyvätkin asiat. Kun aivot olisivat levänneet, tulisi Leevi ja hänen pätemiset kaikesta maan ja taivaan välillä, ja aina kun päden hänen kanssaan huomaan miten paljon tiedän asioita ja tunnen itseni hieman viisaammaksi. Kaipaan sitä tunnetta, sillä täällä olen vain pieni lapsi, joka ymmärtää vain hyvin rajoitetusti. Kun mieli virkeänä jatketaan päivää, Aatun kanssa puuhasteltaisiin taas jotain tekemisen puutteen ohella. Ei tarvitsisi miettiä ihmeenpiä ja olla vaan rennosti, Aatun samalla heittäen väliin jotain täysin aiheesta poikkeavia pieniä knoppi tietouksia (mistä se niitä oikein keksii). Even kanssa vaihdettaisiin syvällisempiin merkkeihin samaan aikaan, kun esittelisin hänelle miun uutta vaatekaapin sisältöä. Iida ei varmaan edes pääsisi tänne, kun sillä olisi jotkut perhanan estevalmennukset... No ei tosi, sen kanssa käytäisiin varmaan ranskan miehet läpi ketkä on hyvännäkösiä ja ketkä ei, mutta sekin jää lyhyeen kun puheenaihe siirtyisi nopsaa hevosaiheiseksi. Ja lopuksi Eevi tulisi kiljumaan miun korvaan samalla halaten; Inkeeeeee!! Jonka jälkeen hän kysyisi; jätätkö jämät? Voihan Eevi :3 voihan kaikki<3

Nakkivene<3

Olen myös monesti kuvitellut perheeni tänne ja mitä tapahtuisi. Äiti ainakin heti ensimmäisenä tulisi halimaan samalla piilottaen sen kaipuun, vaikka sen huomaakin niin selvästi. Tunnenhan oman äitini! Isi tulisi halimaan naama hymyssä kysyen; ça va? jonka jälkeen änkyttäisin hänelle ranskaksi kaiken mitä täällä on tapahtunut. Sisko tulisi halimaan/rutistamaan, jonka jälkeen vaatisi kuulla kaiken ja huokaisisin helpotuksesta, että voisin kertoa kaiken myös suomeksi.

Niin monesti on mielessä käynyt ajatus, että lopettaisin tämän kaiken tähän ja palaisin Suomeen ystävieni ja rakkaimman perheen luokse. Mutta aina kun tämä ajatus tulee mieleeni saan myös samalla yhden hyvin vahvoista muistoista mieleeni; ennen tänne tuloa äitini sanoi minulle monet kerrat, että takaisin voi tulla, mutta minä vain itsepäisesti änkkäsin, että takaisinhan en tule! Ja niin en aiokkaan tehdä. Katuisin sitä hyvin pitkään, jos jätän nyt kaiken taakseni. Kaikki tämä aika melkein turhaa. Siispä välillä hammasta purren, mutta suurimmaksi osakseen hymy suin aion olla täällä koko vuoden ja nauttia siitä!

Host-siskon kanssa lähetetään terveisiä!<3

Pus,
Inke

Muistatteko vielä tän Sumitytön?

Kuinkas pitkä aika olikaan viimeisestä postauksesta.. Kolme valovuottako? Aika kulkee niin nopeasti ja hups vaan kun olenkin kohta ollut täällä jo kolme kuukautta. Eihän tässä olekaan enää aikaa kun vain 7 kuukautta olla täällä! Alussa aika kului niin hitaasti ja siinä mentiinkin vain päivä kerrallaan yrittäen selviytä kulttuurishokista, mutta nyt aika vaan juoksee...

Alussa olikin helppo kertoa kaikkea uutta, mitä täällä on tapahtunut, mutta nyt tuntuu ettei kukaan jaksaisi lukea minun tylsistä arkipäivistä; siitä miten rämmin urheasti kouluun myrskysäässä, miten voitokkaasti pidin paikkani ruuhkaisessa kärsimättömien ihmisten ruokajonossa tai miten kerrankin helpotuksekseni alan pikkuhiljaa kuulumaan tänne.

Tänään miulla oli hirveen mukava päivä! Vaikka olenkin hieman kipeä (kurkkuun sattuu, lihakset jumissa ja väsymys painaa armottomasti päälle) ja tänään ei tapahtunut mitään erikoista, minulla oli mahtava päivä. Ja se mikä teki päivästä mahtavan oli muut ihmiset ja kielen ymmärtäminen.

Heti aamulla juttelin pitkät pätkät host-äitini kanssa aamupalan ääressä. Aihe ei ollut mitenkään erikoinen; vakuutukset ja maiden erot. Puheenaihe ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään keskustelu intouteeni, sillä tällä hetkellä minua kiinnostaa puhua mistä vain ranskaksi. Harjoitus tekee mestarin, ja haluan olla mestari! Koulussakin pystyin osallistumaan kavereideni keskusteluihin, kun ymmärsin ja se teki minut vielä onnellisemmaksi. Olen nimittäin hirmuinen ihmispersoona (tarkoittaako tuo edes mitään...) Toisin sanoen, olen onnellinen jos minulla on läheisiä ympärillä ja he ovat onnellisia. Niinpä voitte ehkä kuvitella, miten yksinäiseltä minusta on tuntunut kun ei ole läheisiä lähimaillakaan.. Mutta siihen tulee ajan mittaa muutos! Päättäväisesti mennään eteenpäin, oppien koko ajan uutta ja tutustuen muihin päivä päivältä.

Olen myös hirmu innoissani täällä alottamasti lentopallosta. Opetuksesta en aina ymmärrä kaikkea, mutta muut ystävällisesti aina yrittävät kertoa mitä pitää tehdä. Pakko sanoa, että tämä on hieman kummallista minulle, sillä en ole koskaan ollut kauhean liikunnallinen persoona. Toisin sanoen: rakastan hyötyliikuntaa, mutta vihaan esimerkiksi lenkkeilyä tai salilla käymistä. Ratsastus on ollut minulle tähän asti vain yksi poikkeus sääntöön, mutta nyt on tullut lentopallo kaveriksi c:

Talvi tekee tuloaan tämän kaiken, minulle nyt normaalin, keskellä ja kylmä tuuli menee luihin ja ytimiin. Vielä täällä kuitenkin paistatellaan 5-10 asteen välillä, mikä on melkoisen paljon Suomeen verrattuna. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että menin ostamaan itselleni toppatakin näihin säihin. Mikä suomalainen mie muka oon... Normaalisti käyttäisin samanlaista takkia -20 asteen pakkasissa! Mutta minkäs teet; vihaan kylmyyttä. Host-sisko järkyttyikin tästä miun paljastuksesta ja ihmetteli miten voin asua Suomessa, jos vihaan kylmyyttä. Hyvä kysymys :D Olenkin harkinnut vähäisen, että jatkaisin opiskelua lukion jälkeen etelä Ranskassa... Ehkä tämä haave joskus toteutuukin<3

Vähän inspoa elämään c:

Pus,
Inke