Vaihtarielämän vaikutuksia

Vaikka kuinka mietin tänne tullessani miten ranskankieleni ottaa taas takapakkia kaiken saksankielen yliannostuksesta, on täällä tapahtunut päinvastainen. Näin jopa viime yönä unta ranskaksi! Sanotaan, että kun aloittaa uneksemisen vieraalla kielellä alkaa myös ajattelemaan sillä kielellä. Tähän en voi kuitenkaan samaistua ajatuksien tasolla niin, että se olisi syrjäittänyt suomenkieleni, mutta innoissani ja hieman ihmetyksissäni huomasin tänään miten minun oli helpompi puhua ranskaa kuin englantia.

Tänään nimittäin näin taas uusia ihmisia ja uusia host-äitini sukulaisia, kun menimme päivälliselle ravintolaan. Siellä oli tätiä, veljeä, vanhempa, lapsia ja toisen sukupolven lapsia ja äitejä ja isiä. Varsinkin yksi henkilö jäi minulle mieleen tästä suuresta seurueesta; minut ja host-siskoni esiteltiin yhdelle pojalle nimellä jonka jälkeen hän vilkaisi host-siskooni, mutta siirtyi nopeasti katsomaan minua pitkään hänen syvän sinisillä silmillään. Kun hän sai tarpeekseen katselemisestani, hän ilmoitti hieman nöyränä, että pitää enemmän blondeista. Tämän ilmoituksen jälkeen huomasin, että taisin juuri rakastua kaksi ja puoli vuotiaaseen poikaan :D Ja arvatkaapa sainko tästä söpöliinistä silmiäni eroon koko syömisen ajaksi...

Syömisen jälkeen palasimme host-äitini vanhempien luokse ja sinne sitten tulikin koko seurue. Pieni suloinen poika ja hänen äitinsä eivät viipyneet pitkään täällä, mutta host-siskoni serkku ja host-äitini täti jäi vielä seuraksemme. Tämän englanninkielen puutteettomuuteni huomasin silloin, kun minun piti puhua tälle kyseiselle serkulle englantia; puhe tökki sitäkin pahemmin ja ranska pukkasi englannin päälle vääjäämättä. Nyt ymmärrän miksi ranskalaiset eivät tykkää puhua englantia muille.. Tänään pystyin samaistumaan tähän täysin, ja niinpä sitten monesti turvauduin host-siskooni, joka käänsi minun ranskankieleni saksaksi hänen serkulleen. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Illalla vieraidemme lähdettyä möngimme host-siskoni kanssa hieman väsyneinä huoneeseemme tuhotakseemme aikaa tehden mitäkin turhuuksia. Minä päädyin pitkän tuskastelun (koska sudoku) jälkeen puhumaan Suomen kouluni saksalaisen vaihto-oppilaan kanssa. Hän on ystävystynyt yhtien minun parhaideni ystävieni kanssa, ja kun näin heistä kuvan ajattelin mennä Facebookissa juttelemaan hänelle niitä näitä. Ennen lähtöäni olin ollut tietoinen hänestä, mutta en mennyt hänelle juttelemaan, mikä on harmittanut minua näin jälkeenpäin. Sain kuitenkin onnekseni myös kuulla, että hän on lähdössä vasta 26. päivä kesäkuuta, kun minä palaan Suomeen 19. päivä kesäkuuta. Voin siis tavata hänet vielä kasvotusten! Ilon päivät kyllä koittavat 19. päivän jälkeen, sillä minulle ollaan kuulemma järjestämässä tuliaisjuhlat (vai mikä nyt olisi oikea sana), sitten koittaa juhannus ja varmasti tämä kyseinen saksalainen vaihto-oppilas pitää läksiäisjuhlat! (Jos vain suinkin pääsen kuokkimaan näihin kyseisiin juhliin :D)

Tämä aika täällä on opettanut minulle miten toisten ihmisten hyväksyntä ja porukkaan mukaanotto on kaikki kaikessa. Tänne tultaessani en tiennyt miltä tuntuu olla yksin eli en ole voinut kuvitella yksinäisen elämää. Nyt kun pystyn samaistumaan siihen yksinäisyyden tunteeseen, voin ilokseni ilmoittaa etten varmasti jätä ketään yksin. Edes kuulumisten kysyminen voi antaa jollekin suurtakin iloa; minä ainakin olin yhtä hymyä ensimmäisinä kuukausina yksinkertaisesta "ça va?" kysymyksestä. Olenkin hieman toivonut josko ensi vuonna minun Suomen kouluuni tulisikin ranskalainen vaihto-oppilas, jonka kanssa voisi puhua ranskaa. Ainahan voi haaveilla...

Pus,
Inke