Nyt se sitten kävi. Minun ihana suomalainen ystäväni on jättänyt Ranskan ja palannut takaisin Suomeen. Olen yrittänyt niin monesti kerätä ajatuksiani yhteen tästä asiasta ja saada aikaiseksi yhtenäinen ja asiallinen teksti vähän niinkuin hyvästeiksi hänelle. Mutta se, miten ajatukseni, jotka omistavat omia ajatuksia, jotka omistavat omia ajatuksia on hieman vaikeuttanut ajatuksiani... Vieläkö pysytte mukana?
Luulenpa, että tämä minun hämmentymiseni johtuu siitä, että kuvittelin aina hänet vierelleni; kaksi suomityttöä, joilla on hyvin vaikea viha-rakkaussuhde Ranskaa kohtaan. Emme vain saaneet tarpeeksi siitä, miten helposti pystyimme mustamaalaamaan ranskalaiset niiden tietämättä yhtään mitään. Ja voi niiden ilmeet, kun he eivät ymmärtäneet meidän hullun kuuloista kieltämme! Kuka nyt puhuu kanssani meidän ufo-kieltä ja nauraa niiden ilmeille salamyhkäisesti tyytyväisinä siitä, ettei kukaan ymmärrä?
Uskon, että minun hämmentyneisyydelle on myös toinen syy. Minä olen yksi niistä ihmisistä, jotka tekevät joidenkin kanssa pysyviä ja läheisiä ihmissuhteita, ja joidenkin muiden kanssa lyhytkestoisia, mutta iloisia ihmissuhteita. Hän oli kuitenkin yksi niistä ihmisistä, jonka kanssa kuvittelin tekeväni yhden niistä ikuisista ihmissuhteista. Tunsimme vain kaksi kuukautta, mutta minä kun löydän jonkun tällaisen ystävän, on minulle menetys suuri. Se, miten hän lähti ihan yht'äkkiä on pistänyt minut kuitenkin miettimään minun omaa lähtöäni. Mitä minulle käy, kun minä lähden täältä..
En ole ollut kauhean innokas tekemään täällä ystäviä. Se on vain yksinkertainen fakta. Mutta vihdoin tämän ystäväni kaipuun myötä, olen tajunnut, että en ole vierastanut muita siksi, että he olisivat erilaisia, ei minun tyyppisiä ystäviä vaan siksi, että en vain halua saada täältä niitä elinikäisiä ystäviä, jotka minä kuitenkin tulen menettämään. Nyt tietenkin, joku voisi minulle tiukaista, miten täällä nyt voi elää ilman ystäviä, ja vastaus on, että ei mitenkään. Ja niinpä päästäänkin minun viimeiseen ajatuksen ajatuksen ajatukseen.
Minulla on hirveä koti-ikävä.
Ja niin vain yksi ihmisen, joka on minulle periaatteessa kuin tuntematon, on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, että pelkästään hänen poissaolonsa saa minut kaipaamaan kaikkea Suomesta. Hän oli minun pala Suomea. Hän oli minun liittosiskoni. Hän oli minun oppaani ja ystäväni. Ehkä näemme jälleen jokin kaunis päivä, ehkä emme, mutta hän tulee olemaan aina sydämessäni minun pelastajanani. Hän pelasti minut niin monta kertaa ihan vain olemalla ja puhumalla kanssani. Joten kiitos siitä ystäväni, ja sano Suomelle terveiseni.
Pus,
Inke
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti