Sinä kirottu maanantai

Otsikkoni kertoo kaiken tästä päivästä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Uusi viikko siis alkoi ja koulunpenkit kutsuivat. Kouluun meno ei tuntunut kuitenkaan järkyttävältä ajatukselta ja aamullakin menin hyvillä mielin kouluun, vaikkakin olin varmaankin kuin mikäkin zombi, kun Ranskan isäkin kyseli, onko kaikki hyvin. Siihen kuitenkin auttoi unihiekkojen hierominen pois, ja eikun menoks!

Ensimmäinen kirottu tapahtuma oli, kun miun avunantaja (=miun luokkalainen, josta oon kertonut, tyttö joka on auttanut minuu ihan hullun lailla) tuli luokan eteen ja sanoi, että minä löysinkin luokan omin avuin. Iloisena hänelle vastasin kyllä, mutta sitten kuulinkin, että olimme sopineet viime viikolla näkevämme lähellä kaupunkia, että hän näyttäisi minulle luokan. Sitä häpeän määrää! Miten noin voikin sattua. Noin ihana ihminen, joka auttaa minuu kaikin keinoin, ja mie meen unohtamaan meijän tapaamisen. En voinut kuin pyydellä anteeksi kymmeniä kertoja, mutta vieläkin kalvaa syyllisyys sisällä. Hän sanoi vielä monesti, että kaikki on ihan ok, mutta en voi vaan karistaa tätä tunnetta.

Tapasin tänään taas uuden ihanan ihmisen. Hän oli niin mukava, ja juttelimmekin pitkät pätkät kaikenlaisista asioista. Enimmäkseen englanniksi, mutta minä taisin sopertaa väliin pari ranskan sanaa. Hän siis rakastaa englannin kieltä, niin mielellään hän sitä puhuukin! Juttelimme minun vaihtovuodestani vähän kaikkea, ja sitten hän kysyi, kaipaanko ystäviäni. En ollut järemmin ajatellut asiaa aikasemmin, mutta kun tuon kysymyksen kuulin, jouduin tekemään kaikkeni, etten purskahtaisi itkuun. Äänikin rupesi heti värisemään, joten yritin vain nopeasti selittää, että kyllä ikävöin, mutta tiedän, että he odottavat minua.

Kun tuosta ei niin mukavasta tunnevyörymästä ja loputtomiin asti kuluvasta koulupäivästä päästiin eroon, laahustiin kotiin lopen väsyneenä. Koululaukku tuntui painavan ainakin tonnin, joten uteliaisuuttani halusin mitata sen henkilövaa'alla :D ja kappas kun sieltä pärähti mukava 10 kiloa. Joudun siis joka maanantai raahaamaan kahdeksasta kuuteen 10 kiloa mukanani. Meillä ei siis ole minkäänlaisia lokeroitakaan mihin pistää kirjoja. Kaiken huipuksi sain ranskan tunnilta maailman vaikeimpia tehtäviä, joita ymmärtäessä vaivuin melkein syvämasennukseen. Luovutusvoitto ranskalle.

Mutta jos jotain hyvää pitää tästä päivästä etsiä, niin se oli kaikki ilman yllämainittuja asioita. Toisin sanoen päivä oli loppujen lopuksi hyvä, mutta tämä kirottu maanantai vie voimat paatuneemmaltakin taapertajalta.

Pus,
Inke